Varhaisin Aamunkoitto

[KUVA]

…
EDELLINEN

OSIO 0.1 – oikolukematon versio – 08102019 IJL

~ https://ilkkaluoma.blogspot.com/2007/10/nelja-aamunnousua.html – 02102007 BLOG

*

[2]

Pienen pojan ensimmäinen muistikuva – varhaisin Aamunkoitto

Elettiin Hämeenläänin Viialassa; se oli tuolloin vielä itsenäinen kunta ja siellä oli suuri puunjalostustehdas, sen nimi oli Oy Wilh. Schauman Ab, jossa isä oli töissä, hän osti paljon tavaroita – näin ymmärsin tuolloin pikkupoikana – muistikuvan osalta elettiin vuotta 1961. Tuolloin noin nelivuotias pikkupoika joutui todistamaan hyvin surullista tapahtumaa. Oli talvi, jäätä oli heikosti asuinkerrostalojen vieressä virtaavassa joen koskikohdassa, jossa oli pieniä suvantoja joiden jään päälle oli satanut kevyt lumiharso – ikään kuin houkutteeksi kokeilla menoa valkeuteen.

Valkeus tuli – tuli lopullinen valkeus, jossa valkoinen enkeli kävi hakemassa pienen pojan leikkikaverin taivaan valtakuntaan – näin äiti kertoi omalleen. Äiti oli uskovainen – Jehovan todistaja, jolle toisten auttaminen oli luontaisesti syntynyt elämän lahja.

Jäälle oli jostain syystä jonkun toimesta viskattu omenoita. Pieni poika, jonka kanssa leikittiin päivittäin (ei ollut päiväkoteja – äidit olivat kotiäitejä; kotona saattoi olla nuorempia lapsia, vauvoja tai niitä oli sitten äideiltä tulossa – elettiin aikoja jolloin syntyvyys oli tervettä ja lapsia tuli maailmaan) …

Jostain syystä jäälle menoa ei nähty, vain pienen hetken päästä nähtiin surullisen tumma aukko jäässä – leikkikaveri oli pudonnut suvannon kohdilta veteen – mustan aukon kohdalla oli omenoita – ne nähtiin hyvin, ja jotenkin punainen väri tummaa aukkoa vasten pureutui mieliin lähtemättömästi.

Huudettiin kovalla äänellä pienen pojan huutoa … paikalle tuli useita miehiä. He juoksentelivat edestakaisin – näytti päämäärättömältä, siltä se näytti pienen itkuisen pojan silmissä – joka tiesi, että leikkikaveri on tuolla jään alla, ja äiti oli sanonut aina, ettei veden alla saanut hengittää, jos sinne joutuisi … hätä oli suuri. Mieltä myllersi, eikä oikein tahtonut ymmärtää mistä oli kysymys – lopulta.

Miehet huutelivat tuotavaksi lankkuja, joita pitkin olisi päässyt läheiselle kivelle, etteivät kengät kastuisi. Aikaa kului – se kului kohtalokkaasti – mustan puhuvaan avoimen veden aukkoon ei ilmestynyt pientä leikkikaveria … Miehet vihdoin olemattomien lankkujen kanssa heiluessaan – hoksasivat mennä suoraan veteen, vaikka housut kastuivat. Matka ei ollut pitkä – ehkä 10 metriä, jalatkin ylsivät pohjaan ja housut kastuivat.

Kaikki oli jo myöhäistä. Pieni leikkikaveri nostettiin velttona ylös – silämtä olivat auki, ja aivan kuin ne olisivat tuijottaneet minua ja sitten miehet juoksivat kantaen pientä leikkikaveriani – aivan kuin selkä olisi jotenkin kaarella, siten häntä retuutettiin läheisen talon kellarikerrokseen, jonne oli oivallettu tehdä talosaunaan tuli (ei ollut sähkökiukaita), jotta leikkikaverilla olisi lämmin ja hyvä olla – lääkärikin tuli. Se viipyi pitkään saunassa.

Lopulta lääkäri oli tullut ulos … äiti oli hakenut rannalta itkuisen pikkupoikansa kotiin – äiti lohdutti, ikään kuin tietäen, ettei leikkikaveri enää ilmeistyisi hiekkalaatikolle. Hän oli poissa. Äiti kertoi Jumalasta, joka vei pojan ikuiseen elämään, jonne me kaikki joskus menemme, ja näin tapaamme pikkupojan uudestaan. Oliko äiti nähnyt enkelien tulon -jotenkin hämärästi muistan miettineeni.

Jo samana iltana äiti meni – kun itkien pyydettiin taivaaseen menneen leikkikaverin kotiin – pikkupoika oli siellä mukana, siksi, että taivaaseen menneellä leikkikaverilla oli pikkusisko. Pikkupojan haluttiin leikkivän pikkusiskon kanssa. Niin tapahtui ja äiti lohdutti.

Leikittiin lattialla pikkusiskon kanssa, saimme suklaata (se oli suurta herkkua, ja sitä sai hyvin harvoin – muistaisin näin) ja äiti puhui taivaaseen menneen leikkikaverin äidille – jotain kaunista, koska huoneessa vallitsi syvä rauha, ihan kuin valot olisivat himmeet – tai niin muistan, äitikin vaikutti hyvältä hengeltä – tai niin siltä tuntui – hetki oli pikkupojalle pyhä - olihan ikää vasta noin 4-vuotta. Enkeli oli käynyt ikkunan takana ja hymyillyt. Arvelin sen halunneen kertoa, että leikkikaveri oli päässyt perille.

Taivaaseen menneen pojan äiti osti jatkossa aina kaksi keltaista tikkaria – kerran viikossa, aina lauantaisin, kuten ennenkin – vaikka pikkusisko jäi yksin isoveljen noustessa enkelien siivillä taivaan kotiin.

...

Tämä oli ensimmäinen muisto, joka on edelleen kirkkaana mielissä – tänäänkin 62-vuotiaana. Olisi hellyttävää nähdä vielä tuo pikkusisko – hän on ehkä nyt noin 60-vuotias. Ehkä luoja järjestää tämän tapaamisen vielä? Nimeä en muista – eikä ole ollut pitkään aikaan äitiä sitä kertomaan.

Jäljestä päin on mietitty, että pitikö näin surullinen tapaus piirtyä muistiin – elämän ensimmäisenä muistikuvana. Näin kävi, ja on tullut käytyä tuossa paikassa pariinkin otteeseen (viimeeksi noin vuonna 2012) seisomassa juuri sen suvannon kohdalla, jossa tuo kivi pinnalla on edelleen, johon taitamattomat miehet sijoittelivat lankkuja, jotteivat kengät kastuisi … Tuossa rannalla istuessa jäi kumpaisenakin kertana miettimään olisiko enkelien siipiä tarvittu, jos miehet olisivat heti rynnänneet veteen – välittämättä kastuvista kengistä ja housuista.

Elämä ei aina ole oikeudenmukaista. Viaton pikku leikkikaveri meni ja halusi ottaa yhden punaisen omenan. Tuo omena oli kohtalo – jäälle heittäjää ei tiedetä, mutta äiti kertoi, etä kaikella on tarkoituksensa. Äiti lohdutti, että pikkupojalla on nyt rauha, ja hän saa elää taivaassa enkelien siipien suojissa – ikuisesti … Näin äiti kertoi vuonna 1961.Äiti nousi enkelien kyytiin vuonna 1989.

…

Tehdas, josta liki kaikki saivat jokapäiväisen leipänsä

Tänään tuo Oy Wilh. Schauman Ab ei ole enää tehtaana olemassa – vain rakennukset, joissa tehdään jotain puuhastelua. Tehdas on kiinni. Tuota tehdasta kohtasi myös 1960-luvun alussa suuri vakava räjähdys ja tulipalo. Paloautoja tuli paljon – hyvin paljon, varmaan Tampereelta saakka.

Räjähdyksessä kuoli ihmisiä- tehtaan työväkeä, isä oli istunut toimistossa, koska hän osti paljon tavaroita. Muistikuva on tästäkin, kun läheisten kerrostalojen rappukäytävistä purkautui ulos hätääntyneitä äitejä, hehän olivat kotona tekemässä ruokaa ja hoitamassa lapsia – isät olivat tehtaalla töissä ja nyt räjähdyksen tapahduttua äidit olivat huolissaan miten isin oli käynyt. Kolme isää ei palannut enää kotiin ---

Äiti ei ollut hätääntynyt. Hän kertoi isän olevan kunnossa. En ymmärtänyt mistä hän sen tiesi, kun muut huusivat jo pihalla hädissään. Mutta äiti tiesi – hän tiesi paljon sellaisia asioita, joita ei nelivuotiaana ymmärretä. Äiti ei huutanut koskaan – hän hymyili jotenkin joskus alakuloisesti, kun katsoi silmiin … Äiti kävi kerran viikossa kokouksissa, jossa pikkupojan piti olla mukana. Oli myös pyhäkoulu – isossa ruskeassa puutalossa …

…

Sitten seuraava muistikuva kertoo - savupiipun päällä seisten tähystämässä milloin isä tulee kotiin – tikkaat olivat olleet neli-viisivuotiaalle liian houkuttelevat ---

…
TÄMÄ

OSIO 0.11 – oikolukematon versio – 09102019 IJL

~ https://ilkkaluoma.blogspot.com/1997/10/varhaisin-aamunkoitto.html – 02101997 BLOG 

JATKUU 

OSIO 0.12 – oikolukematon versio – 11102019 IJL

~ https://ilkkaluoma.blogspot.com/1998/10/nelivuotiaana-savupiipun-paalla.html – 02101998 BLOG

...