[3]
...
Savupiipun
päällä
Äiti
oli harras uskovainen, mutta ei saarnannut. Ihmiset kuuntelivat mitä
asiaa äidillä oli – aina kuuntelivat hiljaisina. Ehkä ihmiset
näkivät äidistä jotain sellaista mitä pikkupoika ei vielä
nähnyt.
Silmistä
näki, että äiti oli jotenkin siunattu – ei koskaan suuttunut, ei
rähjännyt, eikä huutanut. Aivan kuin olisi antanut aina anteeksi …
Isä kävi töissä ostamassa Viialan aikana 1960-luvun alussa äiti
oli kotona, laittoi ruokaa, puki ainoan lapsensa ja luki paljon
mustaa kirjaa.
Pikkupoika
oli nelivuotias, kun äiti pyöräili uskonsisarensa luokse,
pikkupoika istui tarakalla (tuolloin ei kypärää tunnettu, mutta
takapyörän kohdilla oli verkot, ettei pienet jalat olisi pinnojen
välineet pujahtaneet, muitsi tuo mieliin pyörän merkin – se oli
Jaguar) –
Muistikuva
kertoo harmaasta maalaamattomasta korkeaharjaisesta omakotitalosta
keskellä vihreää puutarhaa. Nuo talot olivat niin tavallisia
tavallisten ihmisten taloja. Pihalla kaivo vinsseineen, omenapuita –
marjapensaita ja halkoliiteri.
Taloa
vasten oli korkeat, harmaat tikkaat kuin itse talo - katolle, joista
jatkeena oli askelmia ylemmäksi katon harjalle, jossa oli
houkutteleva punatiilinen savupiippu – se oli ikäänkuin
kolmannessa kerroksessa, sillä talossa oli vinttikerros … ja
tikkaat olivat kovin houkuttelevat nelivuotiaalle pikkupojalle.
Äiti
luki varmaankin Raamattua ystävänsä kanssa. Perheessä oli myös
tyttö – ehkä pikkupojan ikäinen. Poika oli jo katolla menossa
ylemmäksi, kun tyttö katseli maasta ylöspin ja kysyi etsinko tietä
taivaaaseen. Sormi osoitti savupiippuun, jonne matka kävi. Pikku
tyttö katosi sisälle, ja matka piipulle jatkui …
Piipun
päältä oli hieno näköala – yli pienen kylän, mitä Viiala
(nykyinen Akaan kunta) tuolloin oli. Piippu oli turvallisen lämmin,
näin muistikuva kertoo. Meni aikaa, tai ainakin siltä tuntui … ei
pelottanut, eikä jalat tärisseet. Olihan piipun päältä lyhyempi
matka taivaaseen.
Meni
jokin aika. Äiti tuli pihalle hänen uskonsisaren ja pikkutytön
kanssa. Tyttö oli varmaan kertonut äideille, että Ilkka on
matkalla taivaaseen, kiipeää jo kattoa pitkin. Äiti ei hätäillyt,
seisoi pihalla ja katsoi poikaansa turvallisin ilmein, niin
muistelukuva nyt kertoo.
Sanotaan,
että aika kultaa muistot. Se oli kuitenkin varmaa, ettei äiti
huutanut, ei ollut suuttunut – vaan sanoi rauhallisesti: ”Taivaalle
on sieltä hieno näkymä ja katse yltää kauas, nyt voisit
laskeutua hitaasti tänne alas kertomaan mitä taivaalta näit … ”
Tuo lause on jäänyt vahvasti mieliin. Äitihän oli uskovainen, ja
hän näki taivaan valtakunnat niin herkästi.
Pikkupoika
kiipesi alas, varmoin askelin. Kukaan ei tiedä oliko jokin
onnettomuus lähellä. Äiti sanoi, että kaikilla kilteillä
pikkulapsilla on suojelusenkeli. Turvallisen mielen se loi, ja oli
riemu, kun äiti ei koskaan huutanut, ollut vihainen, vaan selosti
aina asiat parhain päin. Piipun päällä seisoja kuuli vain
rauhallisen äidin äänen: ”Tule hitaasti alas ja kerro mitä
taivaasta näit”.
Lopulta
harmaan jyrkkäkattoisen puutalon pihalla omenapuun alla seisoi kaksi
äitiä – pikku poika ja -tyttö. Suojelusenkeliä en nähnyt,
mutta äidin ilmeestä näin, että hän oli jotenkin pyytänyt tuon
näkymätttömän varjelijan paikalle. Ehkä äiti näki enkelin
lennon pois, ehkä enkeli hymyili, ja vilkutti mennessään – se
jää ikuisesti pikkupojan mieliin ajatukseksi, miksi meillä on
onnea ja välillä epäonnea. Enkelit eivät aina ehdi joka paikkaan.
Kuten äiti oli myös todennut – kaikella on tarkoituksensa.
Olisi
kiva tavata nyt 59 vuoden jälkeen tuo pikkutyttö. Missä hän on –
ehkä jokin kaitselmus tuo hänet vielä esille, jossain onnekkaassa
paikassa – ehkä yhtä aikaa hukkuneen leikkikaverin pikkusiskon
kanssa ---
.
OSIO
0.12 – oikolukematon versio – 11102019 IJL
...
OSIO
0.11 – oikolukematon versio – 09102019 IJL
...
OSIO
0.1 – oikolukematon versio – 08102019 IJL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti