COPY
...
Julkaistu Pohjantähdessä 1/1998.
"Markka vai euro?" – Erkki Tuomiojan vaikea valinta
Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja julkaisi runsas vuosi sitten "
Markka vai euro?" -nimisen kirjan rahaliitto Emusta. Teoksen tarkoituksena oli "auttaa lukijaa muodostamaan mielipiteensä siitä, tuleeko Suomen osallistua Emuun vai ei." Kirjan luettuani uskoni siihen, ettei Suomen tule olla mukana ainakaan ensimmäisten maiden joukossa, kun Emun kolmas vaihe vuoden 1999 alusta käynnistyy, vain vahvistui.
Tuomiojan kirjassaan esittämä Emu-kritiikki ei tullut yllätyksenä. Olin perehtynyt hänen ajatteluunsa muutoinkin, mm. seuraamalla tarkoin hänen julkisuudessa esittämiään näkemyksiä.
Seuraavassa pari esimerkkiä Tuomiojan aikaisemmista Emu-kannanotoista:
Kymmenen uutisissa 6.11.1996 Tuomioja kritisoi Suomen pankin ja valtionvarainministeriön tekemiä Emu-selvityksiä. Tuomiojan mukaan Suomessa on näyttänyt muodostuvan tavaksi, että selvitysmiehille annetaan valmiin toimeksiannon pohjalta tehtäväksi keksiä perustelut valitulle linjalle. Tuomioja ihmetteli, miksei Suomessa tehdä Ruotsin tavoin perusteellista Emu-selvitystä.
Satakunnan Kansan ja Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa 6.11.1996 Tuomioja piti koko Emu-hanketta epäkypsänä ja epärealistisena suunnitelmana. Tuomiojan mielestä hanketta on runnottu eteenpäin pakottamalla, koska hankkeelle ei ole ollut kannatusta Euroopan kansojen keskuudessa. Tuomioja myös katsoi, että "rahaliiton tekeminen ilman muun taloudellisen yhteistyön riittävän vahvaa syventämistä on erittäin suuri riski koko Euroopalle. Se on niin suuri riski, ettei sitä pitäisi ottaa."
"Markka vai euro?" -kirjansa saatesanoissa Tuomioja totesi: "Tämän kirjan tarkoituksena on auttaa selvittämään millaisista ja kuinka tärkeistä asioista on kyse. Tarkoitukseni ei ole kertoa miten niihin tulee suhtautua, sillä lopullista omaa kantaanikaan en osaa vielä kertoa." (s. 5) Ymmärsin tämän lausahduksen johtuvan Tuomiojan uudesta poliittisesta asemasta, mutta uskoin, että hänkin päätyy Suomen Emu-jäsenyyttä vastustavalle kannalle, kun päätöksenteon aika lähestyy.
Tuomiojan kirjassaan esittämiin näkemyksiin – ei kuitenkaan kaikkiin – oli varsin helppo yhtyä.
Tuomiojan kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen luku "Kultakannasta Emu-suunnitelmaan" (s. 6–17) käsittelee nimensä mukaisesti rahaliiton historiaa lähtien liikkeelle kultakannasta ja sitä vastustaneen John Keynesin hahmottelemasta Bretton-Woods-järjestelmästä päätyen Euroopan valuuttajärjestelmän (European Monetary System EMS) kautta suunnitelmaan Euroopan talous- ja rahaliitosta (Emu).
Toisessa luvussa "Emu Maastrichtin sopimuksessa" (s. 18–35) Tuomioja käsittelee mm. Maastrichtin sopimukseen kirjattuja Emun lähentymiskriteerejä ja Euroopan keskuspankin (EKP) asemaa Emun rahapolitiikan hoitajana sekä Saksan valtionvarainministerin Theo Waigelin esitystä vakaussopimuksen solmimisesta. Lisäksi Tuomioja pohtii täyttyvätkö asetetut Emu-kriteerit, ja toteutuuko Emu ylipäätään. Tuomioja mm. kirjoittaa: "Vaikka kansanäänestyksiä ei asiasta (Emu) järjestettäisikään, ei rahaliittoon meneminen vastoin kansalaismielipidettä ole yksinkertainen asia muuten kuin enintään komission mielestä." (s. 27–28) Ja hän jatkaa: "Tapa jolla Emua viedään eri maiden nyt vallassa ja vastuussa olevien euroeliittien yhteisellä sopimuksella kohti toteutusta ei ainakaan ole omiaan luomaan umpeen unionin päätöksenteon ja kansalaisten välistä kuilua." (s. 32)
Erityisesti kirjan kaksi viimeistä lukua "Emun ongelmat" (s. 36–54) ja "Suomi ja Emu" (s. 55–78) tuovat havainnollisesti esiin Emuun liittyviä haittoja ja hyötyjä.
Kolmannessa luvussa "Emun ongelmat" Tuomioja katsoo, että Emun kiistattomat taloudelliset hyödyt liittyvät valuutanvaihtokustannusten ja valuuttakurssiriskeihin liittyvien kustannusten poistumiseen. Hän luettelee Emun hyödyiksi myös pääomien paremman kohdentumisen rahaliiton sisällä, hintavertailun helpottumisen, kilpailun lisääntymisen ja rahaliiton onnistuessa kasvavan hintavakauden luomat suotuisammat olot investoinneille ja tuotannon lisääntymiselle. Toisaalta Tuomioja katsoo, että "näille luetelmanomaisille tekijöille ei kukaan kuitenkaan ole uskaltautunut esittämään kvantitatiivista arviota." Tuomioja pitääkin oleellisena kysymyksenä sitä, miten alueelliset ja sosiaaliset hyödyt ja haitat rahaliitossa jakaantuvat. Hän katsoo, että rahaliitto voi korostaa alueellisia kehityseroja. (s. 36–38)
Tuomiojan mielestä Emuun liittyvät alijäämärajoitteet voivat muodostaa ongelmia. Ratkaisevaa on, "edistääkö Emu todella talouden vakautta, kasvua ja työllisyyttä, kuten sen puolesta esitetty propaganda vakuuttaa." Tuomiojan mielestä keskeisin kysymys on, onko Eurooppa ns. optimaalinen valuutta-alue vai ei. Optimaalisen valuutta-alueen edellytykseksi kahden tai useamman maan välillä on mainittu mm. talouksien rakenteellinen samankaltaisuus ja siitä seuraava ulkoisten häiriöiden symmetrisyys, palkkojen ja hintojen suuri joustavuus sekä suuri keskinäinen kaupankäynti ja tuotannontekijöiden liikkuvuus. Tuomioja katsoo, että jolleivat optimaalisen valuutta-alueen edellytykset toteudu, ei maiden kannata muodostaa rahaliittoa, vaan edelleen säilyttää oma valuuttansa ja sen antama liikkumatila oman raha- ja valuuttakurssipolitiikan harjoittamiseen. (s. 42–44)
Tuomioja vertaa Emua kansantaloutensa puolesta maailman suurimpaan rahaliittoon, Yhdysvaltoihin: "Liikkuvuus kuuluu amerikkalaiseen elämänmuotoon ja eri osavaltioiden välinen muuttoliike, jota kieli- ja kulttuurierot eivät sanottavasti haittaa, on yli kymmenkertainen EU-maiden väliseen muuttoliikkeeseen verrattuna. USA:ssa on myös iso liittovaltion budjetti, joka tehokkaasti ja automaattisesti tasaa eri osavaltioiden välisiä epäsymmetrisiä häiriöitä: kun työttömyys kysynnän heikkenemisen vuoksi jossain valtiossa kasvaa nopeammin kuin muualla perii liittovaltio sieltä myös vähemmän veroja ja kohdistaa sinne enemmän tulonsiirtoja." Tuomioja katsoo, että EU:ssa tällaisia mekanismeja ei ole, ja toteutuessaan Emu tulee näitä optimaalisen valuutta-alueen edellytyksiä lisäämään. Tuomioja arvioi, että monet Emun kannattajat myöntävät sen riskit, mutta kannattavat rahaliittoa poliittisista syistä, jotta Emun toteutumisen jälkeen Emusta voitaisiin kehittää myös talous- eikä vain rahaliitto. (s. 47–48)
Tuomioja arvioi, että "Jos Emu syntyy tulee se vuorenvarmasti vahvistamaan paineita poliittisen integraation syventämiseen." (s. 50) Toisin sanoen "poliittisen integraation syventäminen" tarkoittaa EU:n kehittymistä liittovaltioksi.
Kirjansa viimeisessä luvussa "Suomi ja Emu" Tuomioja pohtii sitä, onko Suomi jo sitoutunut osallistumaan Emuun, onko Emu hyväksi Suomen taloudelle ja mitä Emu tai sen ulkopuolelle jääminen Suomen taloudelta edellyttävät. Hän arvostelee Esko Ahon hallitusta siitä, ettei se "missään vaiheessa esittänyt varaumaa Emun osalta vaan päinvastoin ilmoitti Suomen pyrkivän mukaan ensimmäisten joukossa." (s. 55)
Tuomioja katsoo, että rahaliiton konkreettisin kansantaloudellinen etu Suomelle on, että Suomen ja Saksan korkokantojen välinen ero tasaantuu. Korkotason aleneminen voisi olla 0,5–1,5 prosenttia Emussa sen ulkopuolella olemiseen verrattuna. Lisäksi Tuomioja arvioi, että rahaliitto voi yleensäkin tuoda Suomen talouskehitykseen lisää vakautta. Toisaalta hän epäilee, onko tästä myös kasvun ja työllisyyden kannalta riittävästi vain myönteisiä seurauksia. Tuomioja katsookin, ettei ole todennäköistä, että korkotason heilahtelu olisi vähäisempää rahaliitossa kuin sen ulkopuolella. (s. 63)
Tuomioja toteaa, ettei Suomen Emu-jäsenyyttä tule asettaa kyseenalaiseksi – eikä myöskään puolustaa – valheellisin selityksin vaihtoehdon sisällöstä. Jos Emu-jäsenyys torjutaan, on Suomen vaihtoehtona joko liittyminen ERM 2-järjestelyyn tai markan kelluttaminen. "Sekä ERM että kellutus merkitsisivät raha- ja valuuttakurssipolitiikassa oman liikkumatilan säilyttämistä toisin kuin Emussa", Tuomioja kirjoittaa. (s. 68)
Tuomioja pohtii päätösluvussa myös mahdollisen Ruotsin päätöksen jättäytyä Emun ulkopuolelle vaikutusta Suomeen: "Jos Ruotsi jää ainakin aluksi Emun ulkopuolelle tekee se kuitenkin sekä perustellummaksi että helpommaksi myös Suomen jäämisen ulkopuolelle ja vastaavasti Ruotsin päätös osallistua Emuun lisää paineita siihen, että myös Suomi osallistuisi samanaikaisesti rahaliittoon." (s. 74–75) Onkin ironista, että Tuomiojan puoluetoveri, pääministeri Paavo Lipponen peräänkuulutti äskettäin (HS 15.2.1998) Ruotsin ja Suomen nykyistä tiiviimpää taloudellista yhteistyötä, vaikka Suomi on ainoana pohjoismaana tekemässä muista täysin poikkeavan taloudellisen integraatioratkaisun!
Tuomiojan mielestä "Emu-ratkaisu on iso asia ja mahdollisesti merkittävämpi kuin itse EU-jäsenyys." (s. 67) Toisaalta Tuomioja ilmoittaa vastustavansa kansanäänestyksen järjestämistä Emusta, vaikka kirjoittaakin olleensa EU-kansanäänestyksen varhaisimpia kannattajia. Tuomioja kuitenkin jatkaa: "Tällöin on kuitenkin edellytettävä, että päätöstä (Emu) valmistellaan samoin kuin EU-ratkaisuakin ja että se on sellainen, joka on kansalaisten selvän enemmistön hyväksyttävissä." (s. 76–77) Näin Suomen hallitus ei ole menetellyt. Lisäksi Emu-jäsenyyttä vastustaa suuri enemmistö suomalaisista.
Tuomioja katsoo, että rahaliitto-ratkaisu poikkeaa EU-ratkaisusta siinä, "että kun painavana näkökohtana EU-jäsenyyden puolesta oli se, että on parempi olla mukana päättämässä asioista, joiden toteuttamiseen olimme ETA-sopimuksen perusteella joka tapauksessa sitoutuneet, niin Emu nimenomaisesti siirtää raha- ja valuuttakursseihin vaikuttamisen pitkälti vaikutusvaltamme ulkopuolelle." Tuomioja jatkaa, että "myös siinä suhteessa rahaliitto on erilainen kysymys, että kun EU:sta saatettiin perustellusti väittää, että uutta junaa ei kovin äkkiä tule, jos jäsenyys torjutaan, niin rahaliittoon osallistumismahdollisuus pysyy jokaisen jäsenmaan oikeutena myöhemminkin, jos vain Emu-kriteerit täyttyvät." (s. 73)
Vaikka Tuomioja käsittelee kirjassaan sekä Emun hyötyjä että haittoja, kirjan luettuani sain sen käsityksen, että hän on päätymässä sille kannalle, että Suomen ei tule liittyä Emuun, jos Ruotsikaan ei liity.
Kesällä 1997 Tuomioja jatkoi painavan Emu-kritiikin esittämistä mm. Aamulehden haastattelussa 27.7.1997: "Toivon, ettei kysymykseen (Tuleeko Suomen liittyä Euroopan raha- ja talousliittoon?) tarvitsisi koskaan vastata. Parasta olisi, että hanke raukeaisi kokonaan." Tuomiojan mukaan Emu näytti kuitenkin toteutuvan ja silloin suomalaistenkin on syytä harkita, mitä tehdä. Tuomioja sanoi, että "ei ole mitään järkeä lähteä mukaan heikkoon rahaliittoon. Kun olemme kovalla omalla politiikalla hankkineet vakauden ja uskottavuuden, olisi kohtalon ivaa, jos liittyisimme euro-alueeseen, jossa tätä vakautta ei olisikaan."
Vimpelissä järjestettiin 20.9.1997 paneelikeskustelu, johon osallistuivat Erkki Tuomioja, Risto Penttilä ja Paavo Väyrynen. Yleisön joukossa oli mm. kansanedustaja, Keskustan Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja Jukka Vihriälä.
Tuomioja oli tilaisuuden pääalustaja. Hän käytti huolellisesti valmistellun puheenvuoron, jonka argumentit olivat entistä selvemmin Suomen pikaista Emu-jäsenyyttä vastaan. Jälleen Tuomioja kuitenkin pidättäytyi ottamasta kantaa. Hän sanoi ottavansa Emuun kantaa vasta Sdp:n puoluevaltuuskunnan kokouksessa.
Tilaisuuden jälkeen järjestäjät tarjosivat lounaan, jonka yhteydessä pääsin vaihtamaan muutaman sanan Erkki Tuomiojan kanssa. Tokaisin Tuomiojalle, että Suomen Emu-jäsenyys ja Lipposen hallituksen kohtalo ovat hänen käsissään. Jos hän asettuisi eduskunnan suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtajana vastustamaan Suomen Emu-jäsenyyttä, ehkä noin puolet Sdp:n kansanedustajista asettuisi samalle kannalle. Tämän jälkeen hallituspuolueista myös Vihreät ja Vasemmistoliitto asettuisivat jäsenyyttä vastaan. Tällöin hallitus joutuisi peruuttamaan tiedonantomenettelyn käytön Emu-jäsenyydestä päätettäessä, kuten Tuomioja itse oli kirjansa päätössanoissa toivonut. (s. 78) Tällöin hallituspuolueiden kansanedustajilla olisi "vapaat kädet" äänestää, eikä Suomen Emu-jäsenyys toteutuisi.
Seuraavalla viikolla järjestettiin 24.9.1997 Sdp:n puoluevaltuuskunnan kokous, joka määritteli Sdp:n kannan Emuun. Erkki Tuomioja käytti kokouksessa puheenvuoron, muttei asettunutkaan vastustamaan eikä kannattamaan Suomen Emu-jäsenyyttä, vaan tyytyi vain kuvaamaan rahaliittoon liittyviä hyötyjä ja haittoja – jälleen kielteisiä puolia painottaen. Kokous hyväksyi julkilausuman, jossa todetaan: "Sosialidemokraattien mielestä Suomen on perusteltua osallistua Euroopan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen ensimmäisten joukossa."
Seuraavana päivänä, 25.9.1997 Ilta-lehdessä julkaistussa haastattelussa Tuomioja ilmoitti tukevansa puolueensa hyväksymää linjaa, eli kannattavansa Suomen pikaista Emu-jäsenyyttä!
On ilmeistä, että Tuomioja olisi voinut estää Suomen Emu-jäsenyyden, jos hän olisi ajoissa ottanut asiaan saman kannan, jolla hän kirjansa ja muiden julkisten kannanottojensa perusteella aivan ilmeisesti oli. Tuomioja olisi voinut vedota painaviin perusteisiin. Hänen takanaan olisi alusta alkaen ollut noin puolet puolueensa äänestäjäkunnasta. Tuomiojan rohkea "ulostulo" olisi vaikuttanut Sdp:n puoluevaltuuskunnan päätökseen.
Samalla tavalla voidaan sanoa, että Suomen Keskusta olisi voinut ehkä estää Suomen Emu-jäsenyyden, jos se olisi ottanut ajoissa asiaan kantaa. Vaikuttamisen aika oli keväällä 1997, jolloin mm. ay-liikkeen kannanmuodostus oli käynnissä. Jos Keskusta olisi järjestänyt ylimääräisen Emu-puoluekokouksen jo alkukesällä, Emu-kannanottoa oltaisiin ehditty valmistella kevään piirikokouksissa, ja puolueessa käyty laaja Emu-keskustelu ja alkukesästä tehty kielteinen Emu-päätös olisivat vaikuttaneet myös muiden puolueiden päätöksiin. Puoluekokouksen järjestäminen kuitenkin lykättiin – Emu-selvitysten puuttumiseen vedoten – syksyyn, ja se järjestettiin vasta sen jälkeen kun Sdp oli jo päättänyt, että Emuun mennään.
Kun Sdp oli asettunut kannattamaan Suomen pikaista Emu-jäsenyyttä, kaivoin uudelleen esille Tuomiojan kirjan, jossa hän viittaa Ruotsin hallituksen nimittämän professori Lars Calmforsin johtaman komitean työhön: "Komitean mielestä tarvitaan edelleen laajaa yhteiskunnallista keskustelua ennen kuin lopullinen päätös rahaliittoon osallistumisesta tehdään sillä muutoin päätökseltä puuttuu riittävä legitimiteetti." (s. 74)
Tämä "lukutuokio" antoi inspiraation kirjoittaa hallituksen Emu-politiikan legitimiteettiä käsittelevä kirjoitus, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa 13.10.1997:
"Kansan vastustuksesta huolimatta hallituksen suunnitelmat näyttävät siis toteutuvan. Hallituspuolueiden edustajista pääosin koostuva perustuslakivaliokunta on jo tulkinnut perustuslakeja niin, että Emu-päätös voidaan tehdä eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä. Tämä tulkinta on vastoin perustuslain sekä kirjainta että henkeä, vaikka se täyttääkin muodollisen laillisuuden, legaalisuuden vaatimuksen.
Mutta hallitus on unohtanut kaikessa viisaudessaan tärkeimmän: Suomen kansan. Jos Suomen Emu-jäsenyydellä ei ole kansan enemmistön tukea, siltä tulee puuttumaan kokonaan legitimiteetti, yleinen hyväksyttävyys.
Legitimiteetti on syytä erottaa legaliteetistä. Tapaus Sundqvist osoittaa havainnollisesti sen, kuinka legaliteetti ja legitimiteetti voivat ajautua törmäyskurssille. Se mikä on laillisesti oikein, ei välttämättä ole kansalaisten mielestä hyväksyttävää. Legitimiteetti on siten psykologinen tosiseikka, ihmisten asenne valtaan nähden.
Legitimiteetin merkitys vallankäytölle paljastuu parhaiten silloin, kun yhteiskunta kohtaa legitimiteettikriisin. Näin käy, jos huomattava yhteiskuntaryhmä kiistää järjestelmän legitimiteetin ja kieltäytyy noudattamasta sen pelisääntöjä. Vakava legitimiteettikriisi ennakoi usein vallankumousta, elleivät vallanpitäjät onnistu saamaan aikaan kompromissia. Vallankumous ei tietenkään tule enää nykypäivänä kyseeseen ainakaan Suomessa, mutta legitimiteettikriisin seuraukset voisivat olla vakavat.
Jos Lipposen hallitus ei noudata Emu-ratkaisussa perustuslakeja, nousee Emu-kysymys uudelleen esille seuraavissa eduskuntavaaleissa. Suomen taloutta ja maamme kansainvälistä mainetta ajatellen ei olisi hyväksi, jos nykyisen eduskunnan tekemä liittymispäätös jouduttaisiin myöhemmin purkamaan. Tähän voidaan kuitenkin ajautua, jos päätös on tehty kansanvallan periaatteita rikkoen.
Jos tiedotusvälineet nostaisivat Suomen Emu-ratkaisuun liittyvän legitimiteetti-ongelman esille yhtä voimakkaasti kuin tapaus Sundqvistin yhteydessä, Suomen hallitus joutuisi perääntymään. Suomen hallituksen tulisi muistaa se, mitä Ranskan ihmisoikeuksien julistukseen vuonna 1789 on kirjattu: "Kaiken vallan perusta on viime kädessä kansassa. Mikään ryhmä tai yksilö ei voi harjoittaa valtaa ellei se selvästikin perustu kansaan."
Mitä viime lokakuun jälkeen sitten on tapahtunut? Kansan Emu-vastaisuus vain syvenee, mutta hallituksen linja pysyy vakaana: kansan tahtoa ei kunnioiteta. Kun myös Vasemmistoliitto ja Vihreät asettuivat vastoin kannattajakuntansa tahtoa tukemaan Suomen Emu-jäsenyyttä, on käynyt selväksi, että Suomi liittyy Emuun, eikä näköpiirissä olevaa liittymispäätöstä voida enää uudessa, vuoden 1999 vaaleissa valittavassa eduskunnassa purkaa.
Hallitus antoi eduskunnalle 19.2.1998 Emu-tiedonannon, jonka mukaan "Suomen tulee osallistua euroalueeseen, kun tämä aloittaa toimintansa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen mukaisesti 1 päivänä tammikuuta 1999." Hallituksen mielestä tätä kantaa tukevat niin taloudelliset kuin poliittisetkin näkökohdat.
Eduskunta äänestää Emusta ja samalla hallituksen luottamuksesta – vastoin Erkki Tuomiojan kirjassaan ilmaisemaa tahtoa – nykyisten kaavailujen mukaan 17. huhtikuuta 1998. Valtionvarainministeri Sauli Niinistön mukaan "on ennakoitavissa, että eduskunnassa tulee selkeä enemmistö hallituksen linjan taakse." (HS 20.2.1998)
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Erkki Tuomioja ajattelee, kun hän huhtikuussa äänestää eduskunnassa Suomen Emu-jäsenyyden puolesta.
Uskon, että Tuomioja luovana poliitikkona jo miettii, mitä hän Emu-päätöksen jälkeen tekee. Hän on arvostellut Emua siitä, että se on pelkkä rahaliitto – EU:lla pitäisi olla myös muuta talouspolitiikkaa. Hän on laajentumisen ongelmia pohtiessaan esittänyt, että EU:n maatalouspolitiikka ainakin osittain kansallistettaisiin (HS 12.11.1997). Tuomioja ei kannata EU:n kehittämistä liittovaltioksi, mihin Emu väistämättä johtaa. Voisiko hän omista lähtökohdistaan päätyä hajautetun liittovaltion kannalle?
Erkki Tuomioja on kunnioitettava poliitikko. Hän syventyy asioihin perusteellisesti, hänellä on laaja näkemys ja hän näkee kauas. Mutta mistä hän saisi rohkeuden toimia sen mukaisesti, mitä hän pitää oikeana?
...
Lähteet:
Economic and Monetary Union – Finnish Options and National Decision Making. Oy Edita Ab, Helsinki 1997.
Helsingin Sanomat, uutinen 12.11.1997: "Erkki Tuomioja kansallistaisi EU:n maatalouspolitiikan".
Helsingin Sanomat, uutinen 15.2.1998: "Lipponen ehdottaa: Talousyhteistyötä Ruotsin kanssa pitää tiivistää".
Helsingin Sanomat, uutinen 20.2.1998: "Hallitus suosittelee Suomelle Emu-jäsenyyttä".
Neittaanmäki, Petri: "Emu-politiikalta puuttuu legitimiteetti". Ilta-Sanomat 13.10.1997.
Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet: Emu-asiantuntijatyöryhmän raportti. Oy Edita Ab, Helsinki 1997.
Sdp:n puoluevaltuuskunnan kannanotto 24.9.1997: "Vakauden kautta kasvua, työllisyyttä ja hyvinvointia – Suomi mukaan Euroopan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen".
Suomen Keskustan ylimääräisen puoluekokouksen kannanotto 28.9.1997: "Vastuullinen valinta – ei ensimmäisten joukossa".
Tuomioja, Erkki: Haastattelu Aamulehdessä 27.7.1997.
Tuomioja, Erkki: Haastattelu Ilta-Lehdessä 25.9.1997.
Tuomioja, Erkki: Haastattelu Kymmenen Uutisissa 6.11.1996.
Tuomioja, Erkki: Haastattelu Satakunnan Kansassa ja Etelä-Suomen Sanomissa 6.11.1996.
Tuomioja, Erkki: Markka vai euro? Hakapaino Oy, Helsinki 1997.
Tuomioja, Erkki: Puhe Vimpelissä 20.9.1997.
Tuomioja, Erkki: Puhe Sdp:n puoluevaltuustossa 24.9.1997.
Valtioneuvoston tiedonanto eduskunnalle Suomen osallistumisesta euroalueeseen. Helsinki 19.2.1998.
...
PETRI NEITTAANMÄKI
...
PASTE
