perjantaina, lokakuuta 02, 1998

Nelivuotiaana savupiipun päällä - katseella taivaisiin




[3]
...

Savupiipun päällä

Äiti oli harras uskovainen, mutta ei saarnannut. Ihmiset kuuntelivat mitä asiaa äidillä oli – aina kuuntelivat hiljaisina. Ehkä ihmiset näkivät äidistä jotain sellaista mitä pikkupoika ei vielä nähnyt.

Silmistä näki, että äiti oli jotenkin siunattu – ei koskaan suuttunut, ei rähjännyt, eikä huutanut. Aivan kuin olisi antanut aina anteeksi … Isä kävi töissä ostamassa Viialan aikana 1960-luvun alussa äiti oli kotona, laittoi ruokaa, puki ainoan lapsensa ja luki paljon mustaa kirjaa.

Pikkupoika oli nelivuotias, kun äiti pyöräili uskonsisarensa luokse, pikkupoika istui tarakalla (tuolloin ei kypärää tunnettu, mutta takapyörän kohdilla oli verkot, ettei pienet jalat olisi pinnojen välineet pujahtaneet, muitsi tuo mieliin pyörän merkin – se oli Jaguar) –

Muistikuva kertoo harmaasta maalaamattomasta korkeaharjaisesta omakotitalosta keskellä vihreää puutarhaa. Nuo talot olivat niin tavallisia tavallisten ihmisten taloja. Pihalla kaivo vinsseineen, omenapuita – marjapensaita ja halkoliiteri.

Taloa vasten oli korkeat, harmaat tikkaat kuin itse talo - katolle, joista jatkeena oli askelmia ylemmäksi katon harjalle, jossa oli houkutteleva punatiilinen savupiippu – se oli ikäänkuin kolmannessa kerroksessa, sillä talossa oli vinttikerros … ja tikkaat olivat kovin houkuttelevat nelivuotiaalle pikkupojalle.

Äiti luki varmaankin Raamattua ystävänsä kanssa. Perheessä oli myös tyttö – ehkä pikkupojan ikäinen. Poika oli jo katolla menossa ylemmäksi, kun tyttö katseli maasta ylöspin ja kysyi etsinko tietä taivaaaseen. Sormi osoitti savupiippuun, jonne matka kävi. Pikku tyttö katosi sisälle, ja matka piipulle jatkui …

Piipun päältä oli hieno näköala – yli pienen kylän, mitä Viiala (nykyinen Akaan kunta) tuolloin oli. Piippu oli turvallisen lämmin, näin muistikuva kertoo. Meni aikaa, tai ainakin siltä tuntui … ei pelottanut, eikä jalat tärisseet. Olihan piipun päältä lyhyempi matka taivaaseen.

Meni jokin aika. Äiti tuli pihalle hänen uskonsisaren ja pikkutytön kanssa. Tyttö oli varmaan kertonut äideille, että Ilkka on matkalla taivaaseen, kiipeää jo kattoa pitkin. Äiti ei hätäillyt, seisoi pihalla ja katsoi poikaansa turvallisin ilmein, niin muistelukuva nyt kertoo.

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Se oli kuitenkin varmaa, ettei äiti huutanut, ei ollut suuttunut – vaan sanoi rauhallisesti: ”Taivaalle on sieltä hieno näkymä ja katse yltää kauas, nyt voisit laskeutua hitaasti tänne alas kertomaan mitä taivaalta näit … ” Tuo lause on jäänyt vahvasti mieliin. Äitihän oli uskovainen, ja hän näki taivaan valtakunnat niin herkästi.

Pikkupoika kiipesi alas, varmoin askelin. Kukaan ei tiedä oliko jokin onnettomuus lähellä. Äiti sanoi, että kaikilla kilteillä pikkulapsilla on suojelusenkeli. Turvallisen mielen se loi, ja oli riemu, kun äiti ei koskaan huutanut, ollut vihainen, vaan selosti aina asiat parhain päin. Piipun päällä seisoja kuuli vain rauhallisen äidin äänen: ”Tule hitaasti alas ja kerro mitä taivaasta näit”.

Lopulta harmaan jyrkkäkattoisen puutalon pihalla omenapuun alla seisoi kaksi äitiä – pikku poika ja -tyttö. Suojelusenkeliä en nähnyt, mutta äidin ilmeestä näin, että hän oli jotenkin pyytänyt tuon näkymätttömän varjelijan paikalle. Ehkä äiti näki enkelin lennon pois, ehkä enkeli hymyili, ja vilkutti mennessään – se jää ikuisesti pikkupojan mieliin ajatukseksi, miksi meillä on onnea ja välillä epäonnea. Enkelit eivät aina ehdi joka paikkaan. Kuten äiti oli myös todennut – kaikella on tarkoituksensa.

Olisi kiva tavata nyt 59 vuoden jälkeen tuo pikkutyttö. Missä hän on – ehkä jokin kaitselmus tuo hänet vielä esille, jossain onnekkaassa paikassa – ehkä yhtä aikaa hukkuneen leikkikaverin pikkusiskon kanssa ---


.
OSIO 0.12 – oikolukematon versio – 11102019 IJL



...

OSIO 0.11 – oikolukematon versio – 09102019 IJL



...

OSIO 0.1 – oikolukematon versio – 08102019 IJL