torstaina, helmikuuta 16, 2006

Kilpailu luo ja vie lopulta hengen

Maailman paras mäkihyppääjä - Matti Nykänen


Maailman talvilajien huiput kohtaavat kilpailuhengessä, kuten kaikkien elämän alku siinä ensimmäisessä koitoksessa, jossa ei jaeta kuin ensimmäinen sija. Kilpailuvietti on rakentanut ihmiselon, nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja maallisen kilvoittelun paremmuudesta niin kisailuna kuin sotaisina taisteluina. Halu mitellä voimia ja kykyjä on sisäänistutettu ja peritty geenistöstä evoluution kilpajuoksuna sopeutumasta kiihtyvästi muuttuvaan ympäristöön. Viimeisen kilpailun me häviämme kaikki, olimmepa sitten elontaipaleella kuinka menestyneitä tahansa.

Urheilu on sallittu laji asettaa maat ja kansat järjestykseen. Kansallishenki ja yhteenkuuluvuus kulminoituu Maamme-laulussa ja siniristilipussa, kuten ruotsalaisilla Tre Kronorissa ja sinikeltalipussa. Kilvoittelu on arvoasetelma voittaa itsensä ja vihollisensa saavuttaen mielihyvää menestyksestä ja kunnioituksesta. Suomalaisille voittaminen talvilajeissa on perinteellinen pakko-odote ja menestymättömyys kuuluu kauas. Voitot hullaannuttavat ja kansalaiset rakastavat voittajiaan, kuten aikoinaan ja nykyisinkin vielä saavutuksiltaan maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen.

Mikä laittaa kilpailemaan? Osallistuja janoaa voittoa toisista, hän haluaa olla paras. Paras on mittari, joka nostaa kunnioituksen ja ihailun. Harva kilpailija mittelee puhtaasti itsensä kanssa, kyseessä on arvonannon pyyde. Pyyde huomioinnista ja pyyde kunniasta. Itse kilpailujen suurkuluttajat janoavat taas yhteenkuuluvuutta ja samaistumista, henkistä ylemmyyttä voitetuista kansoista, vaikka oma panos olisi lähtöisin sohvien pohjalta.

Kilpailu kuluttaa tekijänsä, mutta rakentaa tahtoa, jota voi hyvin hyödyntää aktiiviuran jälkeisessä elämänvaiheessa tavoiteltaessa sielläkin menestystä ja voittamista. Länsimaalainen yhteiskunta on voittajien ja superlatiivien mittelöä maallisista mittareista pyrkien aina parempaan, suurempaan ja tuottavampaan. Markkinataloutemme on rakentunut kulutushokemaan, jossa kilpailuviettiä kiihdytetään aineellisilla mittareilla ja huippu-urheilussa yhä suuremmilla rahallisilla kannustimilla. Kilpaileminen maksaa. Valtiomme rahoittaa verovaroista kansalaisilleen yhteenkuuluvuutta voittojen juovuttavana nektarina, tai ainakin niin toivotaan. Rooman keisarit tarjosivat kansalaisilleen leipää ja sirkushuveja. Urheilu on positiivista sirkushuvia nostattaen kansallistunnetta lipun noustessa korkeimpaan salkoon.

Ihminen on tottunut taistelemaan voitosta syntymänsä alkuhetkistä alkaen, voimmekin sanoa, että meillä kaikilla on yksi yhteinen piirre: olemme voittaneet kaikki sen suurimman kilpailun - olemme hengissä - jatkaaksemme kilpailua kuolemaamme saakka. Vain muutama menee huipulle - he ovat nykyajan markkinatalouden voittajia korokkeella ollessaan. On sanottu, että vain viimeinen voitto muistetaan, uusin voittaja on useimpien mielissä. Kaupallisesti joka aamu markkinat jaetaan uudestaan, joka aamu alkaa uusi kilpailu, joka päivä jaetaan uudet palkinnot, edellisten himmetessä muistoihin. Elämä on yrittämistä, elämä on taistelua työstä ja toimeentulosta.

Yhteiskunta on juuri niin vahva kuin on sen yhteinen henki. Joukkuekilpailu on kuin pienoissuomi; nytkin odotamme toiveenamme kultainen mitali jääkiekkojoukkueellemme. Kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa Olympia kultaa, on kansakuntamme yhtenäisempi kuin koskaan rauhan aikana ja presidentinvaalien tyhjät puheet koko kansan presidenttiydestä jäävät unholaan. Seuraavien päivien aikana kansalaiset istuvat hartaina televisioiden ääressä odottaen malttamattomina saavutuksia, jotka toisivat hyvää mieltä ja tunnetta kohtaamaan ne oikeat kilpailun haasteet, mitä yhteiskuntamme on kokemassa kansainvälisessä työnuudelleenjaossa.

Ilkka Luoma

Ei kommentteja: