Saksassa kohtaa koko maailma miltei joka kolkaltaan. Jalkapallo on lisävälineetön laji, jota potkitaan niin Afrikan hiekkarannoilla, Englannin nummilla kuin Amerikankin stadioneilla. Kaikki maanosat ovat edustettuina sulatusuunissa, joka kohtaa laajimman yleisönsä mitä missään muualla urheilumaailmassa. Jalkapallosta nousee maidensa suurimmat sankarit, erityisesti Etelä-Amerikassa, jossa jalkapallopeli pysäyttää lähes kaiken muun. Saksassakin elää revanssia maailmanmestaruuksista rautaisena tahtona kuin aikoinaan Gruppin teräs, joka kestää...
EU-alueella on useita todellisia jalkapallomaita, ja nyt EU onkin hajanaisempi sitten edellisten jalkapallon maailmanmestaruuskisojen. EU osallistujat ovat itsenäisempiä kuin vuosiin, EU-lipulla ei ole joukkuetta. Kansallistunne katsomoissa on käsin kosketeltavaa ja innokkaat maansa kannattajat maksavat mitä tahansa päästäkseen hurraamaan juuri edustamansa maan maaleja. Kaikki haluavat voittaa ja vain yksi kruunaa maineensa seuraaviksi vuosiksi mestaruuspystillä. Kansalaiset elävät tunnelatautunutta hektisyyttä menestyksestä, mutta myös pettymystä, koska aina toinen häviää lähestyttäessä loppupeliä. Riemu ja katkeruus kohtaavat nopeasti ja tunteet muuttuvat riemusta pettymyksiksi, kuin myös häviöstä uuteen voittoon.
Missään kilpailussa ei kohtaa näin voimakas tunnelataus, yhteenkuuluvuus ja osallistuminen omiensa juhliin ja tunteeseen ylpeydestä tai tappiosta. Jalkapallossa kohtaa aito osaaminen, lisävälineitä ei ole, ei rikkoutuvia ja savuavia moottoreita, vaan peliä jaloilla, taidolla ja vahvuudella pitää taistelutahtoa loppuun saakka. Jalkapallossa kohtaa fyysinen voima ja henkinen kantti kestää tappiolla oloa vääntäen sen voittoon. Pelisilmä, joukkue ja tiimi ovat kaikki kaikessa. Vahvimmat maat ovat joukko kirkkaita tähtiä, mutta kuitenkin joukkueita, joissa yhteenpelaaminen ratkaisee. Jalkapallo on todellinen joukkuepeli.
Jokainen joukkue edustaa omaa kansakuntaansa ja on ylpeänä edustamassa maansa värejä. Kymmenien tuhansien yleisöt kannustavat raivoisasti omiaan, koska tunnepurkaus oman kansallislaulun raikuessa kostuttaa paatuneimmankin silmät. Jalkapallopeleissä ihmiset kokevat yhtenäisyyttä, ylpeyttä maastansa, ikäänkuin itsekin olisi parempi kuin vierustoveri, jolla oli se väärän värinen lippu.
Urheilu yhdistää ja jalkapallossa kohtaavat taistelutahto, yksilöosaaminen ja joukkuepelitaito. Maalintekijät ovat sankareita, yleisö hullaantuu aina omiensa maalista. Pelillä on myös synkempikin puoli, toinen häviää. Häviämisen taito on vähissä oltaessa maailman huipulla. Nyt peleissä on koko maapallon valiot ja on käynnissä peli kuninkaiden kuninkaista. Pelejä katsoo enemmän ihmisiä kuin mitään muuta tapahtumaa. Jalkapallo tunnetaan Ghanan pikkukylissä, Tokion diskoissa, Lontoon pubeissa, Argentiinan kaduilla kuin ruotsalaisten baareissakin. Kansa kokoontuu kaikkialla kannustamaan omiansa. Joukkovoima ja -tunne ovat niin väkeviä, että tuolla tsempillä ja huumalla taltutettaisin pahempikin taloustaantuma kuin pätkätyöttämyyskin. On kysymys nautinnosta ja tunteesta. Tunnelatautuneena ihmiset antavat kaikkensa ja elävät siinä niin hektisesti, että yhteenotoilta ei voi välttyä.
Kuinka voitaisiin kanavoida tämä kilpailuhenki, taistelutahto ja yhteenkuuluvuus kansallisiin asioihin helpottamaan arkisia ongelmia. Jalkapallon aikaansaamalla draivilla voisi olla käyttöä muuallakin, kunhan vain tietäisi kuinka energiat suunnataan kansallisesti oikeisiin kohtiin. Yhteenkuuluvuus, kansallishenki ja ylpeys omista ovat vahva alkuvoima tuottamaan positiivista asennetta. Onkin sanottu, että sodat ja pelit eivät eroa juuri toisista, koska kyseessä on voitto tai tappio.
Haastetta poliittiselle järjestelmälle aikaansaada sama yhtenäisyys, tunne, osallistuminen ja joukkoon kuulumisen into. Kansakunta on juuri niin vahva kuin on sen henkinen tila yhtenäisyydestä kohdata kaikkialla vaanivat ongelmat ja vaikeudet. Paras voitto on yhteinen voitto, ilman sen epätasaista jakaantumista osallistujilleen. Jalkapallossa saavutettu voitto on yhteinen ja koskee koko kansakuntaa. Siinä on se pieni ero liike-elämän voittoihin.
Ilkka Luoma
www.adressit.com/ilkkaluoma
..................................................
Vastine ylläolevaan www.tiede.fi/keskustelut -palstalta, nimimerkki Konkari:
"Pitemmän päälle näillä sirkushuveilla ei tee mitään. Olen helvetin tylsä mutta minua ei hetkauta, mikä maa joka kolmantena tai neljäntenä vuonna voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden.
No joo: yritin myös pohtia, mitkä ovat ensiarvoisia ja toisarvoisia asioita ihmiskunnan tulevaisuuteen nähden eikä mikään listallani vaikuta lopputulemaan joka on sentään helvetin kaukana, kun maailmankaikkeuden liike loppuu ja aineen viimeisen hiukkasen viimeinen jakautuminen tapahtuu. (Tämä kossupullo ei edistä positiivista ajattelua.)
Skarppaan: Kansallisylpeys on sodan veli joka on saanut alkunsa varhaisista heimoyhteisöistä ja niiden metsästysreviireistä. Tuollaisista intohimoista pitäisi pyrkiä eroon.
Kulttuurinen yhteenkuuluvuus on helvetin totta ja tunteellinen sidos, mutta ylittyy koko ajan markkinataloudessa: raha ei kysy isänmaata.
Jokainen ihminen on henkilökohtaisesti tunteellisesti kokevana olemassa asuinmaastaan ja -paikastaan riippumatta. En nyt kehoittaisi panostamaan kansallistunteeseen vaan jonkinasteiseen inhimillisyyteen, jos sirkushuvit ja leipä vaativat toinen toistaan. Siis sekä että. Globaalisti: kuinka moni lapsi maailmassa kuoli nälkään samaan aikaan kun Ghana pelasi Italian Valtionteatterin näyttelijöitä vastaan? Maailma kehittyy: sirkushuveja muttei leipää".
..................................
Alkuperäisen kirjoittajan vastineen vastine:
Kansallistunne perustuu osin turvallisuuteen ja reviiriajatteluun.
Aiheellisesti peräänkuuluttamasi inhimillisyys luonnostaan syntyy reviirien vilpittömästä tunnustamisesta; ei synny "rajakahinointia". Populan liikakasvu tai aterioiden väheneminen ajaa yli rajojen, jolloin syntyy konflikti. Tätä konfliktia varten tarvitaan kunkin reviirin sisälle kansallistunne puolustamaan yhteisesti aluettaan. Sama "aluepuolustus" on nähtävissä myös mm. jalkapallon MM-kisoissa "lippuineen, naamaväreineen ja kansallislauluineen".
Eläinkunta tunnustaa reviirit ja näin populat pysyvät suunnilleen aisoissa, joskin ihminen ahneimpana on vallannut koko maapallon reviirikseen, välittämättä muusta eliöstöstä.
Eli: Reviiriys synnyttää kansallistunteen puolustamaan omaansa. Hivenen järkkynyt tasapaino reviiriydessä synnyttää puolestansa inhimillisyyttä, joskin joukossamme on aina pyrkyreitä parantamaan vajaata elämäänsä maallisilla esittelyvälineillä.
Pohdintasi oli hyvin ajankohtainen ja jo oman keskustelunsa arvoinen.
Ilkka Luoma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti