Vanhimmän tyttäreni Elina Luoman essee sosiaalitoimesta - 001/2016
...
...
Tutkiva sosiaalityö
SSOS1103
Tässä
ennakkotehtävässä spekuloidaan sosiaalityön tutkimusproblematiikkaa
kokonaisvaltaisella otteella. Ensin hahmotellaan millaista tutkimusta
sosiaalityössä ylipäätään on harjoitettu. Kirjoittajaa on lisäksi askarruttanut
käytännön ja teorian kohtaaminen sosiaalityön tutkimuksessa. Tästä teemasta
pirstoutuu edelleen kysymyksiä siitä, millaista tulevaisuuden tutkimus
sosiaalityössä tulisi olla, ja keitä nämä osaajat ovat, jotka kykenisivät sitä
ennakoimaan.
Lopuksi
yritetään pohtia, millä muulla kuin ammattietiikalla sosiaalityötä voidaan
viime kädessä perustella. Koska sosiaalityö on ammattina yliopistotutkinnon
vaativa, kiinnostaa kirjoittajaa löytää muitakin perusteluja ammattietiikan
lisäksi tälle tuiki tärkeälle työlle.
Sosiaalityötä
kutsutaan käytännön auttamistyöksi. Aloittava opiskelija näkee sosiaalityön
tieteellisyyden perustuvan laadullisiin ja kuvaileviin metodeihin. Tämän on
oltava kapea käsitys. Kvantitatiivista tutkimusta ei ole niin paljoa kuin
kvalitatiivista. Tämän väitteen kirjoittaja muistaa luennoilta. Tutkimuksia
sosiaalityöstä löytyy paljon, ja tutkimuskohteet kertovat paljon itse
tieteenlajista. Tutkimuksia löytyy esimerkiksi ammattikäytännöistä, palveluista
sosiaalityön työkaluina ja syrjäytymisen ja köyhyyden mekanismeista. Nämä
esimerkit ovat vain pintaraapaisua tutkimuskentästä. Sanalla sanoen tutkimus on
sosiaalityön tavoin laaja-alaista, onhan sosiaalityössä kyse yksilön, yhteisön
ja yhteiskunnan välisistä kytköksistä, ja niissä mahdollisesti esiintyvistä
epätasapainon tiloista.
Miten käytäntö
ja teoria ovat lyöneet kättä päälle sosiaalityössä? Kirjoittajan käsitys
näyttöön perustuvista työotteista on, ettei niihin ole ainakaan törmännyt liian
helposti. Käytännön auttamistyö nojaa usein maalaisjärkeen ja kehyksenä
tehtävälle työlle pidetään yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opintojen
viitekehystä. Tämä kävi ilmi työelämäpäivästä, joka järjestettiin ensimmäisen
vuoden opiskelijoille. 1/6 esiintyjästä kävi ”teoreettiset lähtökohdat” läpi
esityksissään, loput jättivät teorian pois. Jos jotain, niin tiedonnälkä teoreettisiin
lähtökohtiin käytännön työssä vain kasvoi. Tällä hetkellä teoreettiset
lähtökohdat näyttäytyvät kovin laajoina, jopa vaikeasti tunnistettavina.
Sosiaalityössä
jyrää arviointikulttuuri sillä työntekijä kirjaa asiakastapaamiset aina ylös.
Oletettavasti tämä on rakenteellinen tosiasia, jonka kanssa virassa oleva
työntekijä lähtökohtaisesti elää. Arviointi kuuluu työntekijän tehtäviin. Tästä
herää tietenkin muutama mietintö: hukkuuko työntekijälähtöisen
arviointikulttuurin myötä asiakkaan oma ääni lukuisten asiakirjalaadintojen
viidakossa? Onko tämä oikein? Sosiaalityön arviointikulttuurille löytyy kyllä
ymmärrettävä syy. Jos jotain arviointikulttuurin dilemmasta haluaa sanoa, on se
sosiaalityössä usein esiin nostettu rakenteellinen ulottuvuus, jossa
toimijuuden lähtökohdat ovat selitettävissä yhteiskunnan rakenteiden, mm. sen
sääntelyjen kautta. Sosiaalityöntekijät ovat eräänlaisia välittäjiä, joskus
tulkkejakin yhteiskunnan arvojen ja rakenteiden ja asiakkaan välillä. Koska
rakenteet vaativat jatkuvaa arviointia, on yksi tutkimusongelmista varmasti
arvioinnin käytännön toteutuminen tavalla, joka tyydyttäisi työssä sen
kumpaakin osapuolta. Käytännössä arviointikulttuuria voitaisiin kenties
kehittää vielä nykyistäkin läpinäkyvämmäksi. Internetin ja IC-teknologian
hyödyntäminen on varmasti vasta räjähtämässä käsiin, ja kirjoittaja uskoo ICT:n
työkaluna tuovan esimerkiksi nuoria ja sosiaalityöntekijöitä lähemmäksi. Onneksi
on olemassa jo joitain esimerkkejä palveluista, joiden kautta asiakas voi ottaa
yhteyttä työntekijään, mm. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksella on
tällainen järjestelmä internetissä.
Syrjäytyminen
ja köyhyys linkitetään nekin usein rakenteellisiin syihin, sillä tehokkuutta
vaativa kilpailuyhteiskunta vaatii kilpailun myötä voittajia. On jännittävää
huomata, kuinka epäloogisesti kilpailuyhteiskunta toimii: vaaditaan
mahdollisimman hyvää onnistumista yhteiskunnan uusliberalistisen arvomaailman
mukaan, ja voittajat nousevat yhteisöissä keskiöön. Samalla unohdetaan, että
tällaisesta kilpailuihannoinnista syntyy vääjäämättä myös ”viimeisille
sijoille” päätyneitä yksilöitä. Sitähän kilpailu on: halutaan voittaa.
Kilpailussa ei voi olla vain voittajia, mutta yhteiskunta ei ole siinä määrin
kiinnostunut ei-voittajista, kuin sen pitäisi olla: jos jotain vaaditaan, tulee
sen seurauksista myös vastata.
Sosiaalityö on
kenties ainoa instituutio kirkon lisäksi, joka onneksemme keskittyy
yhteiskunnan arvojen ulkopuolelle asettuneisiin yksilöihin ja jopa yhteisöihin.
Yliopistotutkinnot laajenevat koko ajan, ja kokonaisvaltaista osaamista haetaan
supistamalla kandidaatin tutkintoon johtavia aineita runsaalla kädellä. Tutkimusongelmaksi
voitaisiin tällöin asettaa mm. se, keitä nämä ”moniosaajat” sitten ovat? Tulevaisuuden
tarpeiksi on määritelty SSOS1106-tenttikirjallisuuden mukaan tulevien asiantilojen
asiantuntijoita, mm. sosiaalipalveluiden tarpeenarvioinnissa sosiaalialan
kentällä. Tulemme tarvitsemaan näitä asiantuntijoita. Usein kuilu työntekijän
ja asiakkaiden välillä on liian suuri. Kokeilussa ovat olleet nk.
kokemusasiantuntijat, joita käytetään sosiaalityönkin kentällä. Löytyisikö
kokemusasiantuntijoiden joukosta välittäjiä työntekijöiden ja asiakkaiden
välille? Kokemusasiantuntija on sanan mukaisesti yksilö joka on käynyt tietyn palvelun
itse läpi, ja kykenee toimimaan esimerkiksi asiakastapaamisissa siltana
työntekijän ja asiakkaan välillä. Kokemusasiantuntijaksi pääsee tällä haavaa
melkein kuka tahansa palvelun läpikäynyt, josta löytää kaksi puolta. Ensiksi on
erittäin tärkeää, että kokemusasiantuntijaksi pääsee ilman rankkoja
koulutusohjelmia. Kokemusasiantuntijuus lähentelee vaatimustasoltaan
vapaaehtoistyötä, sillä siinä tulee pärjätä maalaisjärjellä ja läsnäolo on se
resurssi, joka merkitsee, ei suuri tietovuoto. Toisaalta taas asettaa dilemman siitä,
mihin raja vedetään kokemusasiantuntijan ja ammattiauttajan välillä. Joskus
asiakas saattaa saada paljon enemmän irti kokemusasiantuntijasta, joskus taas
aivan toisin päin.
Kirjoittajaa
on askarruttanut myös sosiaalityön viimekätinen nojaaminen sen
ammattietiikkaan. Mikä sosiaalityön erottaa mm. kirkon toiminnasta? Toki
sosiaalityötä sääntelee julkinen hallinto, mutta kirjoittaja tarkoittaa
periaatteellista auttamisen etiikkaa, joka on sama niin kirkon kuin
sosiaalityönkin kentällä. Huolehditaan heistä, joista ei muuten huolehdittaisi.
Tutkimusongelma voisi tässä kohtaa olla tarkempi kuva sosiaalityön tieteellisyydestä.
Jo spekuloitu rakenteellinen ulottuvuus kilpailuyhteiskunta selittävänä
tekijänä, on hyvä lähtökohta analyyseille, mutta tarkennusta noihin
analyyseihin kaipaisi lisää.
Tekstissä
ilmenee muutamia tutkimusongelmiksi miellettyjä näkökulmia.
–
Teoreettisten lähtökohtien vähäisyys käytännön työssä: kompleksisuusajattelu
eli paneutuminen periaatteelliseen ajatteluun voisi ehkä vastata osaltaan
tähän. Kompleksisuusteoreettisen ajattelun näkeminen huonona asiana on
kirjoittajan mielestä tutkimusongelma, ellei jopa tukos tutkimukselle.
–
Arviointikulttuurin käytännöt, ja niiden läpinäkyvyyden takaaminen
– Tulevaisuuden holistisuuden
hallitsijat, joilta löytyy näkökulmia huomisen tarpeille. Löytyykö vastaus
kenties suunnasta, josta kokemusasiantuntijuutta on lähdetty kehittämään?
Tutkimusongelmaksi voidaan nähdä kokemusasiantuntijoiden täysin ymmärrettävä
epäpätevyys ja toisaalta nuo epäpätevyyden riskit.
Lopputeesinä kompleksisuusajattelun
huonona pitäminen on kirjoittajan mielestä epälaadukas lähtökohta mille tahansa
yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Se on periaatteellisen ajattelun
tarpeen mitätöimistä, ja kirjoittaja keskittyisi siihen mielellään enemmän
tutkimusotteena.
