Elina Luoma - Tutkiva sosiaalityö

Vanhimmän tyttäreni Elina Luoman essee sosiaalitoimesta - 001/2016
...

Tutkiva sosiaalityö

SSOS1103

Tässä ennakkotehtävässä spekuloidaan sosiaalityön tutkimusproblematiikkaa kokonaisvaltaisella otteella. Ensin hahmotellaan millaista tutkimusta sosiaalityössä ylipäätään on harjoitettu. Kirjoittajaa on lisäksi askarruttanut käytännön ja teorian kohtaaminen sosiaalityön tutkimuksessa. Tästä teemasta pirstoutuu edelleen kysymyksiä siitä, millaista tulevaisuuden tutkimus sosiaalityössä tulisi olla, ja keitä nämä osaajat ovat, jotka kykenisivät sitä ennakoimaan.

Lopuksi yritetään pohtia, millä muulla kuin ammattietiikalla sosiaalityötä voidaan viime kädessä perustella. Koska sosiaalityö on ammattina yliopistotutkinnon vaativa, kiinnostaa kirjoittajaa löytää muitakin perusteluja ammattietiikan lisäksi tälle tuiki tärkeälle työlle.

Sosiaalityötä kutsutaan käytännön auttamistyöksi. Aloittava opiskelija näkee sosiaalityön tieteellisyyden perustuvan laadullisiin ja kuvaileviin metodeihin. Tämän on oltava kapea käsitys. Kvantitatiivista tutkimusta ei ole niin paljoa kuin kvalitatiivista. Tämän väitteen kirjoittaja muistaa luennoilta. Tutkimuksia sosiaalityöstä löytyy paljon, ja tutkimuskohteet kertovat paljon itse tieteenlajista. Tutkimuksia löytyy esimerkiksi ammattikäytännöistä, palveluista sosiaalityön työkaluina ja syrjäytymisen ja köyhyyden mekanismeista. Nämä esimerkit ovat vain pintaraapaisua tutkimuskentästä. Sanalla sanoen tutkimus on sosiaalityön tavoin laaja-alaista, onhan sosiaalityössä kyse yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan välisistä kytköksistä, ja niissä mahdollisesti esiintyvistä epätasapainon tiloista.

Miten käytäntö ja teoria ovat lyöneet kättä päälle sosiaalityössä? Kirjoittajan käsitys näyttöön perustuvista työotteista on, ettei niihin ole ainakaan törmännyt liian helposti. Käytännön auttamistyö nojaa usein maalaisjärkeen ja kehyksenä tehtävälle työlle pidetään yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opintojen viitekehystä. Tämä kävi ilmi työelämäpäivästä, joka järjestettiin ensimmäisen vuoden opiskelijoille. 1/6 esiintyjästä kävi ”teoreettiset lähtökohdat” läpi esityksissään, loput jättivät teorian pois. Jos jotain, niin tiedonnälkä teoreettisiin lähtökohtiin käytännön työssä vain kasvoi. Tällä hetkellä teoreettiset lähtökohdat näyttäytyvät kovin laajoina, jopa vaikeasti tunnistettavina.

Sosiaalityössä jyrää arviointikulttuuri sillä työntekijä kirjaa asiakastapaamiset aina ylös. Oletettavasti tämä on rakenteellinen tosiasia, jonka kanssa virassa oleva työntekijä lähtökohtaisesti elää. Arviointi kuuluu työntekijän tehtäviin. Tästä herää tietenkin muutama mietintö: hukkuuko työntekijälähtöisen arviointikulttuurin myötä asiakkaan oma ääni lukuisten asiakirjalaadintojen viidakossa? Onko tämä oikein? Sosiaalityön arviointikulttuurille löytyy kyllä ymmärrettävä syy. Jos jotain arviointikulttuurin dilemmasta haluaa sanoa, on se sosiaalityössä usein esiin nostettu rakenteellinen ulottuvuus, jossa toimijuuden lähtökohdat ovat selitettävissä yhteiskunnan rakenteiden, mm. sen sääntelyjen kautta. Sosiaalityöntekijät ovat eräänlaisia välittäjiä, joskus tulkkejakin yhteiskunnan arvojen ja rakenteiden ja asiakkaan välillä. Koska rakenteet vaativat jatkuvaa arviointia, on yksi tutkimusongelmista varmasti arvioinnin käytännön toteutuminen tavalla, joka tyydyttäisi työssä sen kumpaakin osapuolta. Käytännössä arviointikulttuuria voitaisiin kenties kehittää vielä nykyistäkin läpinäkyvämmäksi. Internetin ja IC-teknologian hyödyntäminen on varmasti vasta räjähtämässä käsiin, ja kirjoittaja uskoo ICT:n työkaluna tuovan esimerkiksi nuoria ja sosiaalityöntekijöitä lähemmäksi. Onneksi on olemassa jo joitain esimerkkejä palveluista, joiden kautta asiakas voi ottaa yhteyttä työntekijään, mm. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksella on tällainen järjestelmä internetissä.

Syrjäytyminen ja köyhyys linkitetään nekin usein rakenteellisiin syihin, sillä tehokkuutta vaativa kilpailuyhteiskunta vaatii kilpailun myötä voittajia. On jännittävää huomata, kuinka epäloogisesti kilpailuyhteiskunta toimii: vaaditaan mahdollisimman hyvää onnistumista yhteiskunnan uusliberalistisen arvomaailman mukaan, ja voittajat nousevat yhteisöissä keskiöön. Samalla unohdetaan, että tällaisesta kilpailuihannoinnista syntyy vääjäämättä myös ”viimeisille sijoille” päätyneitä yksilöitä. Sitähän kilpailu on: halutaan voittaa. Kilpailussa ei voi olla vain voittajia, mutta yhteiskunta ei ole siinä määrin kiinnostunut ei-voittajista, kuin sen pitäisi olla: jos jotain vaaditaan, tulee sen seurauksista myös vastata.

Sosiaalityö on kenties ainoa instituutio kirkon lisäksi, joka onneksemme keskittyy yhteiskunnan arvojen ulkopuolelle asettuneisiin yksilöihin ja jopa yhteisöihin. Yliopistotutkinnot laajenevat koko ajan, ja kokonaisvaltaista osaamista haetaan supistamalla kandidaatin tutkintoon johtavia aineita runsaalla kädellä. Tutkimusongelmaksi voitaisiin tällöin asettaa mm. se, keitä nämä ”moniosaajat” sitten ovat? Tulevaisuuden tarpeiksi on määritelty SSOS1106-tenttikirjallisuuden mukaan tulevien asiantilojen asiantuntijoita, mm. sosiaalipalveluiden tarpeenarvioinnissa sosiaalialan kentällä. Tulemme tarvitsemaan näitä asiantuntijoita. Usein kuilu työntekijän ja asiakkaiden välillä on liian suuri. Kokeilussa ovat olleet nk. kokemusasiantuntijat, joita käytetään sosiaalityönkin kentällä. Löytyisikö kokemusasiantuntijoiden joukosta välittäjiä työntekijöiden ja asiakkaiden välille? Kokemusasiantuntija on sanan mukaisesti yksilö joka on käynyt tietyn palvelun itse läpi, ja kykenee toimimaan esimerkiksi asiakastapaamisissa siltana työntekijän ja asiakkaan välillä. Kokemusasiantuntijaksi pääsee tällä haavaa melkein kuka tahansa palvelun läpikäynyt, josta löytää kaksi puolta. Ensiksi on erittäin tärkeää, että kokemusasiantuntijaksi pääsee ilman rankkoja koulutusohjelmia. Kokemusasiantuntijuus lähentelee vaatimustasoltaan vapaaehtoistyötä, sillä siinä tulee pärjätä maalaisjärjellä ja läsnäolo on se resurssi, joka merkitsee, ei suuri tietovuoto. Toisaalta taas asettaa dilemman siitä, mihin raja vedetään kokemusasiantuntijan ja ammattiauttajan välillä. Joskus asiakas saattaa saada paljon enemmän irti kokemusasiantuntijasta, joskus taas aivan toisin päin.

Kirjoittajaa on askarruttanut myös sosiaalityön viimekätinen nojaaminen sen ammattietiikkaan. Mikä sosiaalityön erottaa mm. kirkon toiminnasta? Toki sosiaalityötä sääntelee julkinen hallinto, mutta kirjoittaja tarkoittaa periaatteellista auttamisen etiikkaa, joka on sama niin kirkon kuin sosiaalityönkin kentällä. Huolehditaan heistä, joista ei muuten huolehdittaisi. Tutkimusongelma voisi tässä kohtaa olla tarkempi kuva sosiaalityön tieteellisyydestä. Jo spekuloitu rakenteellinen ulottuvuus kilpailuyhteiskunta selittävänä tekijänä, on hyvä lähtökohta analyyseille, mutta tarkennusta noihin analyyseihin kaipaisi lisää.

Tekstissä ilmenee muutamia tutkimusongelmiksi miellettyjä näkökulmia.

– Teoreettisten lähtökohtien vähäisyys käytännön työssä: kompleksisuusajattelu eli paneutuminen periaatteelliseen ajatteluun voisi ehkä vastata osaltaan tähän. Kompleksisuusteoreettisen ajattelun näkeminen huonona asiana on kirjoittajan mielestä tutkimusongelma, ellei jopa tukos tutkimukselle.

– Arviointikulttuurin käytännöt, ja niiden läpinäkyvyyden takaaminen

– Tulevaisuuden holistisuuden hallitsijat, joilta löytyy näkökulmia huomisen tarpeille. Löytyykö vastaus kenties suunnasta, josta kokemusasiantuntijuutta on lähdetty kehittämään? Tutkimusongelmaksi voidaan nähdä kokemusasiantuntijoiden täysin ymmärrettävä epäpätevyys ja toisaalta nuo epäpätevyyden riskit.

Lopputeesinä kompleksisuusajattelun huonona pitäminen on kirjoittajan mielestä epälaadukas lähtökohta mille tahansa yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Se on periaatteellisen ajattelun tarpeen mitätöimistä, ja kirjoittaja keskittyisi siihen mielellään enemmän tutkimusotteena.