Ihminen on kilpaillut aina paikasta auringossa. Kuvassa melkoinen komistus parantamaan omaegoa, kilpailla voi myös näyttämällä ostovoimakykyä (urosmetsokin pörhistää takasulat saadakseen koppelon suosiota). Taustalla ihmisiä muurahaisina kilpailemassa itselleen rusketusta, joka suosiollistaisi omaa näkyvyyttä esiintymiskilpailussa, niin naaraiden kuin urostenkin osalta. Kilpailu pitää terävänä ja huolehtii siittiöiden suotuisan jatkuvuuden elon vuosimiljoonaisessa taistelussa. DSC_0005.JPG. 7. elokuuta 2004, klo 13:15. 1/640s, f13, 105mm. Photo by Ilu 2004. Nikon D70.Kilpailu on vallitseva ominaisuus eläinkunnassa jo vuosimiljoonien ajan. Kilpailu on jalostunut taisteluksi ruoasta, reviiristä ja kyvystä valita lajikumppani suvunjatkantaan. Kaikki muu kilpailu on oheistoimintaa turvattaessa elämän peruselementit. Kilpailu kohtaa Suomessa huomiota herättävästi Pori - Hämeenlinna akselilla kuin myös kilpailuna energiatoimituksista Suomeen. Kilpailu kohtaa myös ylimmässä johdossa tavoiteltaessa huippupalkkioita kuin myös kilpailuna tehtaan lattioilla pyrittäessä saamaan oma osa yhteisestä kokonaistuotannosta.
Kilpailun voidaan sanoa alkaneen jo maailman alkusynnyssä, jolloin jostain erittelemättömästä syystä kaksi ainehiukkasta koki vetovoimaa toisiaan kohtaan ja siitä alkoi nykyisen universumimme muotoutuminen niin materiaalisena kuin energisenä kehityksenä. Kilpailu on ollut edellytys nykykaltaiselle elämälle. Eläin- ja kasvikunta kilpailee jalostuneesti tappaen kaiken elinkelvottoman ja hyödyntäen sen ravintona kehityskelpoisimpien eliöiden evoluutiolle.
Ihminen kilpailee myöskin jalostuneesti. Jokainen meistä on suuren taistelun voittaja; voimmepa sanoa voittaneemme vuosimiljoonien kuluessa tuhansia taisteluja syntyen juuri sellaiseksi kuin peilistä näemme. Jalostuneisuutemme muuttuu välittömästi fyysisen syntymän jälkeen; tällöin muutumme riippuvaisiksi tukijärjestelmistä, mitä muu eläinkunta ei tunne. Ihmisen kyky kokea inhimillisyyttä ennenkaikkea omien geenien kantajia kohtaan on luonut järjestelmät, joissa luonnon keskinäisharmoniaa ei ole enää huomioitu tasavertaisessa asemassa. Ihminen on asettanut itsensä luomakunnan kruunuksi ottaen oikeuden vaikuttaa apuvälineellistettynä koko muuhun eliökuntaan. Filosofinen ikuisuuskysymys kuuluukin, onko ihmisen maailmanvalloitus osa evoluutiota, vai onko tapamme heikentää lähes kaikkien muiden elinehtoja "bittivirhe" tarkoituksella vai "vahingossa".
Kilpailu tulee huolehtimaan korjausliikkeellä luonnottomat toimenpiteet kasvattamalla vastavoiman hallitsemattomalle evoluutiolle. Kasvun filosofia koki jo vuosimiljoonia sitten jättiläiskasvua; ikäänkuin molekyyleillä geeniohjatusti on kasvamisen bitti jatkuvassa aktiivitilassa. Luonnonjärjestelmät tuhosivat mammuttimaisen eliöstön 60 miljoonaa vuotta sitten synnyttäen kiihtyvään kasvuun uuden lajiston nisäkkäinä.
Alkuräjähdyksen salamannopean hetken jälkeinen arvoituksellinen kahden lähes olemattoman hiukkasen keskinäinen vetovoima "rikkoi" täydellisen harmonian. Ilman tätä rikkoa ei olisi mitään, vaan maailmamme olisi laajentunut synnyttämättä mitään. Nuo kaksi hiukkasta aloittivat kasvun filosofian, joka jatkuu sykäyksittäin luonnon aina tuhotessa liian suuret kompleksit. Kilpailu alkoi salaperäisestä vetovoimasta kasata materiaa yhteen synnyttäen yhä monimutkaisempia yhdisteitä kasvaen yhä suuremmiksi ja suuremmiksi.
Nyt me esiinnymme kilpaillussa markkinataloudessa. Me haluamme suurempaa, kauniimpaa, helpompaa, nopeampaa, siis koko ajan enemmän. Me haluamme voittaa, koska haluamme olla parempia, menestyvämpiä, vahvempia, siis saada enemmän - saada suuremman auton, talon, mökin, pidemmän ulkomaanmatkan, parempaa ruokaa ja pidempää ikää. Me kilpailemme ja me haluamme voittaa, jotta juuri se minun oma geenistöni jatkaisi sitä ylivoimaista voittokulkua, olinhan syntynyt jo kilpailun tuloksena voittajana.
Seuraava kilpailu on vedestä ja öljystä. Kisaa käydään elintilasta Palestiinassa ja kohta Iranissa. Ihmiskunta on kilpaillut itsensä sodissa verille vähintään kerran vuosisadassa. Yhtenäisyys syntyy yhteisestä vihollisesta ja suuresta luonnon katastrofista, joka sekin muhii pinnan alla.
Keskimäärin ajatellen kohtuus ja alenema voi esiintyä vain välivaiheena uudelle kasvulle. Me yksinkertaisesti kilpailemme ja kasvamme ulos tästä maapallon kyvystä ylläpitää harmoniaa. Me kasvamme myös ulos kehosta, niin egona kuin elopainona. Lopulta luonnon oma käyttöjärjestelmä kääntää stoppibitin pystyyn ja palauttaa "ylisuuren" egomme ja kehomme luonnonkiertoon uusina elon ilmentyminä nousten jälleen kasvun vauhtiin loputtomaan kiertoonsa ikuisena lainana suurien tähtien sisuksista.
Ilkka Luoma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti