Presidenttimme ilmaus erillissodasta 1939-1944

Moni saksalainen sotilas menetti henkensä Suomen aseveljenä 1941-1944. 24.joulukuuta 2004. Photo by Ilu


Presidenttimme ilmoitti Suomen käyneen omaa erillistä sotaansa Neuvostoliittoa vastaan

Mielenkiintoinen tulkinta nostaa ajatuksia kuinka historiaamme käännellään tarpeiden mukaan. On ilmeisesti edullista Ranskassa todeta ristiriitainen näkemys Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan.

On totta, että Talvisota oli oma koitoksemme idän jättiläistä kohtaan. Tuolloin tiukkana pakkastalvena olimme lähes yksin. Meidät myytiin osana suurempaa kokonaisuutta, joka laukesi uuteen koitokseen kesällä 1941. Tuolloinen Saksa yksioikoisesti ilmoitti meidän taistelevan heidän rinnallaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomen johto ja varsinkin armeija tiesi jo ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon mitä oli tulossa; meidät oli hyvin informoitu Saksan taholta. Suomi halusi takaisin vääryydellä menetetyt alueensa. Suur-Suomellakin oli kannattajansa.

Suomi sai merkittävää aseapua ja muutakin helpotusta Kolmannesta Valtakunnasta. Saksalaiset sotilaat olivat aseveljellisesti miehittäneet koko Lappimme käyden siellä omaa sotaansa Neuvostoliittoa vastaan. Saksa oli Suomen aseveli. Suomen armeijalla oli Hitlerin päämajassa omat yhteysupseerit, samoin Rovaniemellä olevassa Saksan armeijan esikunnassa oli suomalaisupseerien edustusto. Voidaan sanoa, että suomalaiset tulivat hyvin toimeen saksalaisten sotilaiden kanssa. Siviilitkin saivat positiivisen osansa ennen pakotettua Lapin sotaa.

Suomen miehet olivat myös mukana Saksan SS-joukoissa Viking-divisioonassa aina Neuvostoliiton Kaukasuksella saakka. Suomalaiset taistelivat saksalaisten sotilaiden kanssa omalla rintamavastuullansa.

Eräs puolustus löytyy pieneksi kuriositeetiksi Halosen tulkinnalle itsellisestä sodasta; Mannerheim ei ryhtynyt Saksan rinnalle hyökkäyksessä Leningradiin, eikä totaalisesti katkaissut Muurmannin rataa, vaikka Suomi olisi siihen pystynytkin. Samoin Lenigradin kohtalo olisi ollut aivan toinen, jos Suomi olisi ryhtynyt hyökkäykseen sitä vastaan. Mannerheim näillä toimilla pelasti sekä itsensä että Suomen. Mikäli Suomi olisi ryhtynyt Lenigradin vastaan olisi kohtalomme ollut sinetöity 1944 lopulla. Stalinin muisti pelasi hyvin, kun Suomen kohtaloa ratkaistiin 1944 syksyllä.

Poliittisesti jatkossodassa pidettiin tiivistä yhteydenpitoa Saksan johtajiin. Ainoastaan ylipällikköömme Mannerheim oli varauksellinen Saksan johtajaa Hitleriä kohtaan, jopa silloinkin kun Hitler saapui hiukan yllättäen Mannerheimin syntymäpäiväjuhlille Imatralle. Presidentti Ryti uhrasi jopa oman tulevaisuutensa turvatakseen itsenäisyyden mahdollisuuden ja vakuutti Suomen pysyvän hänen kaudellaan Saksan rinnalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Saksa auttoi ratkaisevasti mm. Kuhlmeyn lento-osastolla sekä suurella aseavulla. Suomen siviilitkin saivat osansa; Saksa toimitti runsaasti viljaa kansallemme.

Mikäli näiden tosiasioiden valossa sotamme Nevostoliittoa vastaan näytti erillissodalta, on se sangen mielenkiintoinen tulkinta, joka asettaa mainitsijansa erikoiseen valoon historian tulkinnasta. Suomi ei saa mitään lisäarvoa EU-piireissä tuon tyyppisestä tulkinnasta. Voisimme vain kuvitella nykyisen Saksan ajatukset kun tuo lausunto on kulkeutunut heidän tietoonsa. Historiaa ei tulisi soveltaa saavuttaakseen hetkellistä etuutta.

Suomen ei ole syytä muuttaa tosiasioita, joilla oli merkitystä itsenäisyytemme osalta. Saksa oli merkittävä liittolainen ja kumppani 1941-1944. Se meidän on tänäänkin osattava tunnustaa. Saksan ja Suomen välit ovat olleet tunnetusti tuonkin jälkeen hyvät, poislukien Neuvostoliiton pakottamaa Lapin sotaa saksalaisia vastaan. Saksalla on ollut merkittävä asema sen auttaessa Suomea; viimeeksi 1980-luvun lopun hulabaloo elämän jälkeisissä vöiden kiristelyssä, jossa valtiommekin rahat olivat lähes loppu. Ilmeisesti presidenttimme on varannut hyvät perustelut historian tulkinnalleen, koska keskustelu asiasta jatkuu.