Sanat ovat vaillinaisuutta, mutta yritettävä on ~ kunnes kuvat aukeavat mieliin harmonisena jatkumona. Tajunnanvirta on ajallista vilinää sielun peilissä - silmissä, mutta jäikö yhteys ymmärrykseen ja mieleen saavuttamatta? Ystävät - Tutkikaa itseänne, niin löytävälle avataan ...
Täyteen hiljaisuuteen pysäyttänyt kirjoitus. Kertomus vahvasta isän rakkaudesta poikaansa - yli kaiken. Suojelua, yhdessäoloa - velvollisuutta omaansa kohtaan - evoluution tahdittamassa sävelessä. Kuinka väkevää voikaan olla rakkaus omaan lapseen - onhan tämä osa isän minuutta - ikuisesti, aina siihen hamaan loppuun kunnes isä menehtyy. Poika jää ...
Tässä kohtalo oli varannut toisenlaisen tien. Tuokaan tie ei erottanut isän suhdetta poikaan, joka oli sairas, ja vain sen vuoksi, että evoluutio oli tehnyt jotain sellaista, mitä emme ymmärrä. Evoluutiolla on tarkoituksensa. Verenperintö on voimakas, sillä niin johdatus on sen halunnut olla - jo miljoonia vuosia.
Tässä isän velvollisuuden ja yhdessäolon vaikuttavuus rikkoo kaikkia niitä rajoja, joiden vankeina usein olemme. Emme saa kerrottua sitä mitä mielissämme liikkuu, ei edes viimeisellä hetkellä, kun vielä olisi voinut sanoa jotain - sanat jäivät kurkkuun. Jäi kuitenkin toive, että oli yhteen liittävä katse - ilman sanojakin.
Tässä isän matka on sidottu tunteeseen, huolehdintaan ja vastuun kantoon - vielä 90-vuotiaanakin, vaikka voimat ovat heikkenemässä. Tähän voisi vain toivoa sellaista loppua, jossa surua sen pohjattomuutena ei jäisi. Mitä se merkitsisi, sen vain tässä isä ja poika aistivat.
Kunnioitus ja arvostus siitä uhrautuvaisuudesta mitä isän ominaisuus voi antaa. Äiti oli poistunut ja poika oli ollut hiljaa viikkoja - saattoi olla, että hän kävi omaa surutyötään, johon ei ollut muilla yhteyttä. Tämän jälkeen poika turvasi isään - lopullisesti yhä tiiviimmin - elämän hetkien jatkumona, joka lipuu vakaan turvallista rataa.
Tuo turvallisuuden ja vakauden rata päättyy joskus - aikaa ei tässä voi laskea, hetket soljuvat ajan merkittävyyden tarkkuudella - ja isä jaksaa, poikansa eteen.
HS-kirjoitus, jota voi lämpimästi suositella luettavaksi syvällisen huolellisesti - miettien tarkoitustamme, inhimillisyyttä ja sitä elämän aikaratasta, joka kullakin on oman yksilöllisen kellotaajuutensa otteessa.
Tässä kohtalo oli varannut toisenlaisen tien. Tuokaan tie ei erottanut isän suhdetta poikaan, joka oli sairas, ja vain sen vuoksi, että evoluutio oli tehnyt jotain sellaista, mitä emme ymmärrä. Evoluutiolla on tarkoituksensa. Verenperintö on voimakas, sillä niin johdatus on sen halunnut olla - jo miljoonia vuosia.
Tässä isän velvollisuuden ja yhdessäolon vaikuttavuus rikkoo kaikkia niitä rajoja, joiden vankeina usein olemme. Emme saa kerrottua sitä mitä mielissämme liikkuu, ei edes viimeisellä hetkellä, kun vielä olisi voinut sanoa jotain - sanat jäivät kurkkuun. Jäi kuitenkin toive, että oli yhteen liittävä katse - ilman sanojakin.
Tässä isän matka on sidottu tunteeseen, huolehdintaan ja vastuun kantoon - vielä 90-vuotiaanakin, vaikka voimat ovat heikkenemässä. Tähän voisi vain toivoa sellaista loppua, jossa surua sen pohjattomuutena ei jäisi. Mitä se merkitsisi, sen vain tässä isä ja poika aistivat.
Kunnioitus ja arvostus siitä uhrautuvaisuudesta mitä isän ominaisuus voi antaa. Äiti oli poistunut ja poika oli ollut hiljaa viikkoja - saattoi olla, että hän kävi omaa surutyötään, johon ei ollut muilla yhteyttä. Tämän jälkeen poika turvasi isään - lopullisesti yhä tiiviimmin - elämän hetkien jatkumona, joka lipuu vakaan turvallista rataa.
Tuo turvallisuuden ja vakauden rata päättyy joskus - aikaa ei tässä voi laskea, hetket soljuvat ajan merkittävyyden tarkkuudella - ja isä jaksaa, poikansa eteen.
HS-kirjoitus, jota voi lämpimästi suositella luettavaksi syvällisen huolellisesti - miettien tarkoitustamme, inhimillisyyttä ja sitä elämän aikaratasta, joka kullakin on oman yksilöllisen kellotaajuutensa otteessa.